Text

ARTICLES

Nya Östis 20/2019, Inge Ekholm, Dual Painting 2019

Kmv- magazine, Heikki Vesterinen, 2018: 

https://www.kmvlehti.fi/elamanmeno/ihminen-kiinnostaa-aina-200936289/

Kunstportal, Karoliina Lehtinen, 2018:

Savon Sanomat, 2017:

https://www.savonsanomat.fi/kulttuuri/nayttelyt/Emmu-Johansson-Kasvoja-ja-katseita-Heidi-Toivainen-Nämä-kummalliset-pimeät/1025536

Lähiradio, Jarmo Suomi, 2017:

Kaksitoista- Diploma Exhibition in Aesthetic- Blog, Anni Tuominen, 2017:

https://www.aesthetichashtag.com/blogi/2017-6-10-tuoreet-kuvataiteilijat-ja-uudet-lupaukset

Kaksitoista-Exhibition Catalogue, Silja Rantanen 2017

Hotelli Torni Art Collection, Päivi Holmberg, 2017:

http://hotellitorni.blogspot.fr/2016/09/solo-sokos-hotel-tornin-taidekokoelma_37.html



Tutti Frutti- näyttelyteksti, Jean Ramsay (Kirjailija), 2018 

Maalauksesta nuori nainen katsoo suoraan sinua, tai pikemminkin – sinuun.

Ympärillä hedelmistä rakentuu pitsimäinen reunus; kruunu, joka ympäröi hahmon, toimii näyttämönä tuolle läpäisevälle katseelle. Annat katseen lumota itsesi, mutta pian huomaatkin, että hedelmien esittämä ja välittämä muoto toistuu: päärynä on kuin viinirypäle, ja ne – tietenkin – ovat muodoltaan kuin kyynel, joka lopulta huomaat karehtivan vasemman silmän vasemmassa kulmassa. 

Tuo kyynel on päämäärä: päätepiste, johon maalauksen virke päättyy.

Kyynel on syy, miksi maalaus on olemassa. 

Se sataa maahan – maalauksen syvä, toscanalaisen syvän okran värinen tausta – joka kastelee hedelmät, saa ne kukoistamaan; komentaa niitä, ja lavastettuaan näyttämön astuu lopulta esiin niiden takaa. 

Renessanssin pinnalla rusottava roso

Emmu Johanssonin uusi kokoelma on rakentunut viimeisen puolen vuoden aikana, ja Italia ei sattumoisin tule läpi detajitasolla: teokset ajoittuvat samalle ajalle kuin Svenska Kulturfondetin apurahan turvin tehtyyn opintomatka Firenzeen, Padovaan ja Venetsiaan loka-marraskuussa 2017.

“Olen ollut useita vuosia hyvin inspiroitunut italialaisesta renessanssista – aluksi orastavasti ja sitten oikeasti. Näen itse asiassa paljon samaa renessanssin ja nykyisen mainosmaailman ihmiskuvauksen välillä. Tajutonta liiottelua. Jälkirenessanssin, eli manierismin kiertyneet asennot, ihmisten raajojenpidentely – eivät todellakaan ole mitään realismia, vaan jumalallista kuvausta”, Johansson pohtii. 

Johanssonin henkilökuvissa ei esiinny idealisoitu ihminen, vaan pikemminkin tämän vastakohta: kaoottinen, himokas, tunteidensa kahleista vapauttama ja niiden välillä ryskyvä epätäydellinen olento. 

“En viitsisi maalata ketään muuta ihmistä tuollaiseen valoon. En tiedä saisinko maalattua niin, ettei siitä voisi pahastua”, hän sanoo, ja myöntää havahtuneehensa tähän, kun eräs mallina ollut ystävä oli loukkaantunut tavasta, jolla Johansson oli tämän maalannut. Mieleen palaa kohu Graham Sutherlandin (1909-1980) Winston Churchillista maalaaman muotokuvan (1954) ympärillä: esittäessään jotain todellista hahmosta voi näyttää tälle jotain mitä tämä aktiivisesti haluaa itsestään jättää näkymättömiin. 

Tästä seuraa, että Johansson on kääntänyt katseensa itseensä: näyttelyn kolmestatoista maalauksesta viisi on Johanssonista itsestään. 

Johansson on armoton maalari. Siinä missä nykyajan selfie-kulttuurissa kuvataan itseään ihanteellisessa kuvakulmassa yläviistosta, lähestyy Johansson täysin päinvastaisesta suunnasta. Leuat ovat groteskin runsaita, huulet tahattoman turpeita. Se, onko kysymys seksuaalisen halun, allergisen reaktion vai kasvoihin kohdistuneen väkivallan turvottamista piirteistä tuntuu paradoksaalisesti toissijaiselta, sillä efekti on joka tapauksessa rujo. 

Rujoudessa on myös jotain hyvin intiimiä, sillä se ei noudata henkilökuvaamisen konventioita, vaan näyttää pikemminkin sen, mitä yritämme henkilökuvissa peitellä. Tässä mielessä mieleen nousevat Jenny Savillen (s. 1970) Glen Luchfordin (s. 1968) kanssa tekemät lasia vasten litistyneistä naishahmoista tehdyt vedokset, tai Stiina Saariston (s. 1976) epäkonventionaalisen feminiiniset naishahmot. 

“Minua kiehtoo siinä nimenomaan se, ettei se ole nättiä. Pyrkimykseni on kuitenkin maalata mahdollisimman kauniisti. Se onkin siinä se ironia: pyrin renessanssimaiseen virheettömyyteen maalausjäljessä ja pehmeydessä – se on minulle luonteenomista nypläystä. En kuitenkaan saavuta täydellisyyttä, vaikka olen tosissani.” 

Epäkaunis, josta tehdään kaunista, mutta jonka senkin pintaan jää joku roso. Tämä on Emmu Johanssonin idiosynkraattinen lisä renessanssin maalaustaiteeseen, eräänlainen kauneuspilkunomainen tahallinen virhe, joka täydentää temaattisen komposition tuoden järjestykseen tuon pienen ripauksen kaaosta. 

Hedelmälihan lihallisuus

On mielenkiintoista kuulla, että sarjan lähtöpisteenä on ollut pienikokoinen Tutti Frutti 1, jossa naishahmo on työntänyt rintaliiveihinsa hedelmiä. Halu saada isommat rinnat, olla hedelmällinen tuntuu väreilevän maalauksen subtekstissä: naisen rooli ja odotukset ovat Johanssonin mukaan olleet liikkellepaneva voima maalauksen, mutta osittain myös kaikkiaan maalausten taustalla. 

Teos ei pelkästään esittele hedelmä-teemaa, vaan myös pienen koon, jota usea näyttelyn kolmestatoista maalauksesta hyödyntää. 

“Nykyään tuntuu olevan niin, että maalauksen itseisarvo on, että mitä isompi sen parempi. Nämä ovat tavallaan vastalause sellaiselle ajattelulle. Minulle on tärkeämpää, mikä on maalauksen sisältö kuin sen koko”, Johansson sanoo. 

Pieni maalaus on efektiivinen myös siinä, että se vaati huomiota. Iso maalaus kaatuu päälle kuin valmis maailma, mutta pieni maalaus vetää lähellensä, pakottaa nojautumaan lähemmäs. Siinä mielessä nämä ovat kokonsakin puolesta kuin eräänlaisia Johanssonin lähettämiä postikortteja Italian matkalta. Intiimejä pieniä havaintoja; hetkiä, eivätkä kokonainen jäsennelty maailma. Puusta poimittu omena, ei kokonainen puutarha. 

Kuumeinen tahti näkyy tosiaan myös teosten temaattisena eheytenä: maalauksia yhdistävät hedelmät, jotka tuntuu jatkuvan kuin helminauhana – tai viinirypäleterttuna – maalausten läpi. Tästä tulee näyttelyn nimikin, eräänlaisen tietoisen ironian läpi suodattuneen – vaikkei taiteilija sano ironiaa arvostavansakaan. 

Hedelmien merkityssuhde näissä maalauksissa on ambivalentti. 

Yhtäältä ne ovat – tietenkin – proverbiaalinen kielletty hedelmä (kuten mustahiuksisen naisen ojentama omena [joka toisaalta on myös ilkeän äitipuolen ojentama myrkkyomena, vrt. naisen kelmeä iho ja musta hiukset, yleinen noitamainen olemus], niissä on myös jotain hyvän ja pahan tiedon puusta: jotain kiellettyä, kenties jopa kielletyn luonteensa kautta eroottista), toisaalta klassisen stillebenin ja vanitas -tematiikan ja tradition olennaisimpia rakennuspalikoita. Ilmiselvää: runsaan barokkimaisina ryöppyävät hedelmät muistuttavat oman elämämme rajallisuudesta ja hetkellisyydestä, siinä miten kuolema on koodattuna jopa makeimpaankin hedelmään kun se on poimittu. Nature morte, kuollut luonto.

Neljän vuodenajan sijaan ne tuntuvat ilmentävän vain yhtä; lämpimän satokauden runsautta, renessanssin kevään ja barokin kesän rajapintaa; nuoruutta, joka sykkii verevänä runsaiden hedelmien pinnan alla. 

Johansson myöntää Giuseppe Arcimbolon (1527-1593) olleen jollain tasolla myös mielessä, vaikka määränpää on erilainen. Hedelmät itsessään ovat kiinnostavia mielleyhtymien ja muotojensa kautta, sen kautta mitä voi kuvitella ilmentävän. Päärynänmuotoinen kyynel ei ole sattumaa: luonto toistaa itseään merkitysten mandalana, suolaisen ja makean vuoropuheluna. Viinirypäleiden lisäksi maalauksista erottuvat appelsiinit ja päärynät. “Ne ovat minulle hedelmät jotenkin arkkityyppinä.”

Ehkä on paras että se hieman häiritseekin katsojaa, että miksi olen valinnut juuri ne. Persimon – vaikkakin hedelmänä sisältää poliittisia jännitteitä [Israelin kautta, vrt. Sharon-hedelmä] – ei kuitenkaan valikoitunut tämän takia, vaan siksi että se on ulkonäöllisesti – ja muutenkin eräs suosikkihedelmäni. 

Persimoneissa on lihallisuutensa vuoksi jotain todella aistillista. Maalauksessa Persimon hedelmä tuntuu suorastaan tulevan samaksi lihaksi henkilöhahmon kanssa. Lineaarisesti luettuna kyseessä on melkein kamppailu hedelmän kanssa: välillä se tuntuu miltei tyrmäävän hahmon, päätyen lopulta tahrimaan tämän kasvot. Tässä mielessä siinä on myös jotain tahallisen eroottista. Hahmon vääntyneissä ilmeissä on myös jotain armottoman koomista: hampaat näkyvät huulien takaa kuin hevosella jolle ojennetaan sokeripalaa, tai jossain kohdin tulee myös mieleen sika, jonka suuhun on työnnetty omena. Näiden mielleyhtymien kautta paljastuu Johanssonin yhteys surrealismiin. 

Tämä toistuu myös pienten maalauksien detaljeissa: huonetilojen tapeteissa toistuvat hedelmäkuviot (mutta myös hedelmiä muistuttavat kuviot, kuten Sannan banaanimainen pyyhe), ja kontrastina niiden miltei teolliselle toistuvuudelle yksittäiset ääripisteet: yksinäinen persimon Amandan vierellä, veitsi maalauksen Sanna oikeassa alakulmassa. 

Väreillä ja muodoilla Johansson rakentaa jännitteitä: siinä missä Verna istuu huoneen nurkassa, jonka muotoa hajareisin istuvan hahmon jalat jäljentävät, jakautuu huonetilan väritys maalauksessa Lauha siniseen ja punaiseen hahmon taustalla täsmälleen tämän jakauksen kohdalla vastaväri vihreä löytyy puserosta). Kun tämän katsetta seuraa, löytää maalauksen vasemmasta kulmasta kielletyn hedelmän: tertun viinirypäleitä, joka ikäänkuin houkuttelee hahmoa kuvan ulkopuolelta. Melkein näkee yhden viinirypäleen huulien väliin aukeavassa tyhjässä kohdassa. 

Näyttelyn hätkähdyttävin maalaus on kuitenkin ehkä 2K17. Hedelmien värikkyys ja runsaus on voimakkaassa kontrastissa hahmon nuutuneen värittömyyden ja elottomuuden kanssa (maalattu viideltä aamuyöllä, Johansson vahvistaa), jopa tuntuu tietoisesti korostavan sitä – aivan kuten musta tausta, josta nämä nousevat esiin tuntuu chiaroscuron pastissilta. Banaanit näyttäisivät parodioivan renessanssikaulusta, mutta todellinen kauneuspiste ja piste i:n päällä on hätkähdyttävä kuolatippa hahmon huulilla, joka ei todellakaan ole vahingossa sijoitettu maalauksen keskipisteeseen. 

Se on Tutti Frutti 2 maalauksessa esiintyneen kyynelen kontrapunki, Johanssonille ominainen lisäys renessanssimaalauksen säännöstöön: se tutkii samaa teema, mutta tuo siihen oman lisänsä, menee vielä pidemmälle. Kuola ja kyynel ovat yhtä. 

Niinkin pitkälle maalaustensa eteen työskenteleväksi maalariksi Johanssonilla on kiinnostavan kompleksiton suhtautuminen niihin. 

”Maalaaminen on mitäänsanomattoman turha asia maailmassa. Käsityöharrastusten kautta minulle tulee näpertämisen tarve, josta seuraa etten osaisi tehdä taidetta pelkästään konseptuaalisella tasolla. Jossain mielessä tämä peilaa sitä ristiriitaa, että olen jollain tasolla hyvin konservatiivinen, ja jollain en ollenkaan – arvostan kokeellisuutta, mutta haluan osaksi traditionaalista maalauksen perinnettä. Koen oman tekemiseni tavallaan statementiksi: tämä on turhaa, ja se vapauttaa, sekä saa minut sanomaan:‘Kiitos’, teen tätä mielelläni, tämä on minun tehtäväni.” 

Mitäänsanomattoman turha? Aivan kun olisin kuullut tuon jossain? Ja silloin muistan. ”Vanitas vanitatum et omnia vanitas”, niinpä niin. Kuinkas sattuikaan sopivasti. 


Kasvoja ja katseita- näyttelyteksti, Teemu Mäki (KuT), 2017

Emmu Johansson (1993-) maalaa usein kuvia ihmisistä, jotka katsovat meitä tai nukkuvat meistä tietämättä. Yhdessä näkemässäni maalauksessa oli suuteleva pari, mutta kaikissa muissa kuvan ihminen tai ihmiset vain ovat. Mitä se tarkoittaa, että maalari – tai maalaus – keskittyy siihen, millainen ihminen on, eikä siihen mitä ihminen tekee (tai sanoo)? Maalaus sanoo silloin: ”Ihminen voi kokea olemisensa millaisena tahansa missä olosuhteissa tahansa. Rikas, kaunis, vapaa ja rakastettu voi tappaa itsensä ilman mitään selvää syytä. Joku toinen voi sinnitellä vankileirillä päähänpotkittuna ja kidutettuna, mutta säilyttää silti elämänilonsa ja kirjoittaa siellä runoja. Siksi kannattaa kiinnittää huomio olemiseen sinänsä, siihen miten koet kehosi, katsot maailmaa ja toisia ihmisiä.” 

Emmun maalaukset tekevät juuri niin. Maalauksesta katsoviin kasvoihin tai maalauksessa nukkuvaan naamaan kiteytyy kokonainen ihmiskäsitys ja olemassaolonkokemus. Millainen? Maalaukset näyttävät ihmisen hauraana, epävarmana ja sisäisesti ristiriitaisena, mutta silti huolimatta aika rauhallisena. Kuvien ihminen on sinut ristiriitaisuutensa kanssa. Kuvien ihmisen tunnetilaa on vaikea määritellä, vaikea nimilaputtaa millään yksiselitteisellä määreellä. Kuvan ihminen on aina jossain määrin surullinen, koska tietää haurautensa, avuttomuutensa ja kuolevaisuutensa. Toisaalta juuri tämän tietämisen ja sen tunnustamisen vuoksi hän on myös rauhallinen ja tihkuu elämäniloa. 

Emmu varmaankin tykkää Botticellin (1445-1510) ja Giotton (1267-1337) muotokuvamaalauksista. Heihin verrattuna hän on kömpelä aloittelija, mutta ei se estä häntä käyttämästä herkkyyttään ja oivalluskykyään hyväkseen niin, että tuloksena on hienoja maalauksia. Renesanssinerojen innoitus näkyy, mutta Emmun maalauksista tulee paremminkin mieleen Juho Rissanen (1873-1950). Rissasen tyyli perustui tietoisen jäykkään ja karuun ääriviivaan, maanläheisiin väreihin ja kirveellä veistetyn oloisiin kehoihin ja kasvoihin, joita hän piirsi ja maalasi niin, että hänen kuviensa henkilöt näyttävät aina ikään kuin hämmentyneinä hetkeksi pysähtyneen miettimään ja tunnustelemaan oman olemisensa kitkaa ja kipua. Emmun kuvien ihmiset eivät ole työn ja köyhyyden vakavoittamia, eivätkä raadannan muhkuroittamia, mutta hekin näyttävät vakavina hetkeksi pysähtyneen miettimään olemista sinällään — omaa avuttomuuttaan ja sitä kitkaa, joka heidän ja toisten, heidän ja ympäristön välillä on. 

Kun Emmu maalaa nukkuvia, hänen kuviensa ihmisten sisäisen maailman voimakkuus korostuu. Nukkuvan kasvot ovat kuin vuoristo tai vellova meri, silmät voivat olla vähän raollaan, niin että houre ja valve sekoittuvat. Emme voi tietää kuvan henkilön unimaailmasta juuri mitään, mutta elinvoimainen ja kiihkeä kumu hänen sisältään näyttää kuuluvan. Aina välillä ihminen on sisuksissaan vapaa. Nukkuvat ovat vapaita myös sen vuoksi, että he eivät poseeraa, eivät yritä miellyttää ketään. He tietävät, että heissä on kaikki.    



Katseita ja kasvoja, Emmu Johansson, Helsingissä 26.5.2017

Yritän maalauksessa kyseenalaistaa vallitsevaa ihmiskuvaa. Minun on vaikea tunnistaa mitään inhimillistä mainosten kuvatulvasta ja ihmiskuvasta, sillä jokainen niistä koettaa myydä tuotetta ja harhaanjohtavaa mielikuvaa. 

Olen kiinnostunut muotokuvamaalauksesta. Mitä se voi olla nykymaailmassa? Lähdin tunnustelemaan muotokuvan rajaa. Syntyi nukkuvia hahmoja, joita kehittelin vertauskuviksi. Kasvoja ja katseita on näyttely, joissa ihminen esitetään epäsopivaan tapaan. 

Taustalla vaikutta myös feministinen haluni vastustaa naisen seksualisoimista ja esineellistämistä. Työskentelyssä kulkenut mukana myös elämän ja kuoleman läheisyyden pohdinta. Vallitseva, touhottava ilmapiiri, käskee ”elämään enemmän”. Se muuttaa elämän helposti pakonomaiseksi ulkoaohjutuneeksi suoritukseksi. Silloin todellinen kokeminen ja ajattelu jää syrjään. 

Kiinnostuin nukkuvista ihmisistä ensi kerran vuonna 2015. Oivalsin nukkuvien ihmisten muistuttavan kuolleita ja toisin päin. 1800-luvulla, viktoriaanisella ajalla, oli tapana kuvata kuollut perheenjäsen yhteiskuvassa elävien kanssa. Se on osittain hupaisaa. Olen käynyt ajatusleikkejä: levollisuus levottomuuden keskellä, sekä kuollut elävien maailmasta nähtynä. Kuva-aiheessa yhdistyy monta intressiä. Esteettisen samankaltaisuuden tiimoilta olen kirjoittanut muutaman ruonomuotoisemman tekstin:

Ihminen on sekä läsnä, että poissa. 

Pysähtyminen ja maailmanympärysmatka. 

Siellä voi kuolla, taas lentää. 

Aivojen päivitys. 

Nukkuvat ihmiset, prinsessa Ruusunen.  

Uni on ruusuinen.  

Hengissä pysymisen taito ja viattomat torkut ovat lähellä totuutta.    

Hektinen elämä on nostanut toiminnallisuuden odotukset niin korkealle, ettei aikaa ole mitä tarpeellisimmille, tuhlaavaisille kauneusunille.